Osanotto ja surunvalittelu

Lähdön jälkeen opimme uudenlaista hiljaisuutta. Siinä jokainen muisto saa oman paikkansa.

Sytytän kynttilän ja annan liekin puhua. Se kertoo ikävästä, mutta myös kiitollisuudesta.

Sinun matkasi päättyi, meidän muistomme ei. Kannamme sinua niissä tarinoissa, joita yhä kerromme.

Viimeinen ilta meni, mutta muistot jäivät valvomaan. Ne pitävät seuraa silloin, kun ikävä ei nuku.

Mieli voi unohtaa yksityiskohtia, mutta sydän säilyttää tunteen. Sen, miltä tuntui, kun olit lähellä.

Joskus huomaan puhuvani sinulle mielessäni. Ehkä se on muiston tapa kulkea vielä hetken vierellä.

Et näy enää, mutta vaikutuksesi tuntuu, kuin tuuli puissa: jälki liikkeessä, ääni lehdissä.

Lähtösi hetkellä aika tuntui pysähtyvän. Sittemmin päivät jatkuivat, mutta yksi hetki jäi paikalleen.

Et kulje enää vierellä, mutta jokin sinusta kulkee. Tavoissa, sanoissa, muistoissa joita jaamme.

En pyydä tänään paljon. Vain että muistosi saisi levätä meissä lempeänä ja kirkkaana.

Kaikkea ei voi säilyttää, mutta tämän voin: hetken, jossa nauroit, talteen sydämeni sisälle.

Kaipaus voi herätä keskellä tavallista aamua. Yksi tuoksu riittää, ja olet taas hetken mielessäni.

Elämäsi päättyi, mutta siitä jäi valo. Se näkyy niissä, joille olit tärkeä.

Muistot eivät koputa. Ne tulevat, kun tuttu laulu alkaa tai vanha lause palaa mieleen.

Vuodet kulkevat, mutta jotkin muistot eivät vanhene. Ne säilyvät kirkkaina sydämen omassa ajassa.

Valokuvassa hymyilet yhä. Katson sitä pitkään ja muistan hetken, jota en silloin tiennyt niin arvokkaaksi.

Sanomme hyvästit, mutta emme kaikelle. Muistot jatkavat siitä, mihin sanat loppuvat.

Jokin mennyt päivä voi yhä valaista tätä hetkeä. Siinä päivässä olit sinä, ja siksi se säilyy.