Muistorunot

Kaipaan ääntäsi, sen tuttuja painoja. Nyt kuulen sen vain muistojen kautta.

Kynttilä palaa hiljaa, niin kuin muistokin. Ei vaadi huomiota, mutta valaisee huoneen.

Ajan myötä surun terä voi pehmetä. Muisto jää, ja joskus sen mukana tulee hymy.

Jotkut ihmiset rakentavat itselleen kodin muistoihimme. Sinä olet siellä yhä, tuttu ja rakas.

Suru sanoo: olet poissa. Kiitos sanoo: olit täällä. Pidän molempia kädessäni ja muistan sinua.

Vuodet kuluvat ja suru muuttaa muotoaan. Mutta nimesi ei katoa sydämen kielestä.

Lähtö vie läsnäolon, mutta ei yhteistä historiaa. Se säilyy meissä niin kauan kuin muistamme.

Yksi kynttilä palaa sinun muistollesi. Pieni liekki, suuren ikävän keskellä.

Ikävä ei kysy aikaa. Se tulee kaupan käytävällä, vanhan laulun kohdalla, tai aivan tavallisena iltana.

Muisto hengittää niissä tarinoissa, joita kerromme. Joka kerta tulet hetkeksi takaisin huoneeseen.

Jätit jäljen, jota silmä ei näe. Se tuntuu tavassa, jolla muistamme sinua.

Olet poissa ja silti monessa läsnä. Sanassa, tavassa, muistossa joka palaa.

Lähdön jälkeen opimme uudenlaista hiljaisuutta. Siinä jokainen muisto saa oman paikkansa.

Yksi elämä voi jättää lukemattomia jälkiä. Sinun jälkesi näkyvät meissä, jotka saimme tuntea sinut.

Surun rinnalla kulkee toinenkin tunne: kiitollisuus siitä, että saimme jakaa aikaa kanssasi.

Kaipaus istuu viereen ilman että sitä kutsuu. Annan sen olla, sillä se tuntee sinutkin.

Tuttu laulu alkaa, ja yhtäkkiä olet lähellä. Muisto osaa avata oven vuosienkin takaa.

Kevättuuli liikuttaa verhoa, ja ajattelen sinua. Elämä jatkaa kasvuaan, vaikka yksi rakas on poissa.